1970-luvulle tultaessa Suomessa oli käynnissä ennennäkemättömän vilkas muuttoliike. Nuoret muuttivat maalta kaupunkeihin opiskelemaan tai töihin. Pohjois- ja Itä-Suomen kannattamattomilta pientiloilta kokonaiset perheet muuttivat työn perässä etelään tai Ruotsiin. Syrjäseuduilla ei yksinkertaisesti
enää ollut työpaikkoja.
Vuosina 1960–1970 maaja metsätaloudesta katosi lähes 300 000 työpaikkaa. Perheenjäsenet mukaan lukien tämä muutos koski yli puolta miljoonaa suomalaista ja se oli ilmeisesti rajuin koko Euroopassa. Melkoinen osa maaltamuuttajista suuntasi Ruotsiin, jossa oli ankara työvoimapula.
Vilkkaimmillaan muutto Ruotsiin oli vuosina 1969 ja 1970, jolloin kumpanakin vuonna sinne muutti noin 40 000 henkeä. Siirtolaisuus oli niin vilkasta, että ensimmäistä kertaa sitten 1860-luvun suurten nälkävuosien Suomen väkiluku pieneni.
Kilpailu työvoimasta Ruotsin kanssa iski tuolloin suuremman loven Suomen väestömäärän kehitykseen kuin toinen maailmansota. Vuonna 1970 jo noin 200 000 Suomen kansalaista asui Ruotsissa. Voimakkainta Ruotsin-siirtolaisuus oli Pohjanmaalta sekä Oulun ja Lapin lääneistä.
Lapin lääni menetti vuosina 1968–70 seitsemän prosenttia väestöstään siirtolaisina. Itä-Suomen muuttovirrat suuntautuivat pääasiassa Etelä-Suomeen. Ruotsiin muuton lisäksi maaseutukuntien väestöä vähensi muutto suuriin kaupunkeihin.
Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun seutujen ohella kasvusta saivat osansa muutkin suuret kaupunkiseudut: Kuopion, Joensuun, Rovaniemen, Lappeenrannan ja Kotkan seudut. Voimakkaimman muuttoaallon seurauksena Suomi näytti jakaantuvan kahtia vauraaseen teollisuus-Suomeen ja sen raaka-ainereservinä toimivaan muuhun Suomeen.
Tästä kahtiajaosta sai kasvuvoimansa myös uusi poliittinen ilmiö, “vennamolaisuus”.
Osallistu keskusteluun!