Alko halusi 1960-luvulla suunnata suomalaisten alkoholinkulutusta mietoihin juomiin, ja keskioluen vapauttaminen vähittäiskauppamyyntiin vaikutti sopivalta keinolta.
Kuljetusliike R. Vuorisen keskioluella lastatut kuorma-autot lähtivät uudenvuodenyönä 1969 Porin Oluttehtaan pihasta tehtaan henkilökunnan seuratessa tapahtumaa. Panimoiden varastot pursuivat tuona yönä keskiolutpulloja, sillä olutlasteja ei saanut toimittaa perille ennen vuoden vaihtumista.
Kaikkiaan kohti janoisia kurkkuja lähti kellon lyödessä 12 noin 10 miljoonaa pulloa keskiolutta tuhannen rekan kuljettamina. Sää suosi arvokkaan lastin kuljetusta, sillä suurimmassa osassa maata pakkasta mitattiin vain pari astetta eikä näin ollen ollut pelkoa ohrajuoman jäätymisestä matkan varrella.
Porissa ”olutrallia” tyytyi vain seurailemaan sitä valmistanut henkilöstö, mutta monin paikoin tunnelmat uudenvuodenyönä panimoiden ympärillä olivat riehakkaammat.
Helsingissä tapahtumaa juhlittiin avoimesti Sinebrychoffin panimolla Hietalahden rannassa: soihtukynttilät paloivat ja ilotulitusraketit räiskyivät olutrekkojen lähtiessä matkaan ”kahdensadan oluenystävän raisujen hurraa-huutojen saattelemana”, kuten lehdessä luki.
40 rekan kuljettajat yhtyivät riemuun toitottamalla ajokkiensa torvia, ja tilaisuutta juhlisti vielä rannassa seisoneen jäänsärkijä Tarmon sireenin törähtely. Yleisö nosteli maljoja keskioluelle vuodenvaihteen suojasäässä, ja pari nuorta miestä kantoi hilpeitä julisteita Hyvä kalja – heja mellan.
Lahdessa Mallasjuoman panimolle kokoontui tuhansia odottamaan rekkojen lähtöä marssin Muistoja Pohjolasta tahdissa, ja Torniossa Tornion Oluen tehtailla juhlittiin tanssimalla tehtaanpihalla jenkkaa.
Vuoden 1969 alussa voimaan tullut keskiolutlaki oli kieltolain jälkeen merkittävin muutos suomalaisessa alkoholipolitiikassa. Alkoholin saatavuutta oli kieltolain päättymisen jälkeen vuonna 1932 valvottu tiukasti.
Sitä sai käytännössä ostaa vain kaupungeista, maalla ei Alkon myymälöitä ollut eikä oikeuksin varustettuja ravintoloitakaan. Laki toi nyt keskioluen kauppojen hyllyille sekä baareihin, ja näin oluen saatavuus maaseudulla parani merkittävästi.
Viimeinen sana asiassa oli kuitenkin kunnan- ja kaupunginvaltuustoilla, jotka saattoivat halutessaan kieltää keskioluen myynnin kunnan alueella. Tällaisia kuivia kuntia olikin paljon erityisesti Pohjanmaalla aina 1990-luvun vuosiin saakka.
Keskioluen ostoikäraja aleni uuden lain myötä 21 vuodesta 18:aan vuoteen, ja Suomeen syntyi kerralla 20 000 uutta oluen myyntipaikkaa.
Kansainvälisesti katsoen keskioluen vapautumiselle oli korkea aika. Suomi oli tiettävästi viimeinen maa maailmassa, jossa miedon oluen saatavuutta vielä tiukasti säädeltiin.
Helsingin Sanomat arvioi pääkirjoituksessaan keskioluen vuodenvaihteessa aiheuttamaa mediamylläkkää hieman ironiseen sävyyn: ”Vallinneiden rajoitusten ankaruutta kuvastaa sen toiminnan laajuus ja dramaattisuus, jonka sinänsä ei mitenkään merkillinen keskioluen vapauttaminen aiheutti.”
Lehti piti holhoamismentaliteetin vähenemistä myönteisenä ja toivoi suomalaisen alkoholikulttuurin muuttuvan: Suomessa nautittiin 1960-luvun lopulla kansainvälisesti mitattuna varsin vähän alkoholia, mutta tästä huolimatta ”kielteiset seurausilmiöt” olivat laajat.
Helsingin Sanomat päätti pääkirjoituksensa toiveikkaasti todeten, että keskioluen aiheuttamat ongelmat tulisivat olemaan ”varsin vaatimattomia”.
Toisin kun voisi olettaa, ei keskioluen vapautuminen aiheuttanut ensimmäisinä päivinä mitään suurta ryntäystä kauppojen juomahyllyille saati baareihinkaan. Uudenvuodenpäivänä elintarvikeliikkeet olivat suljettuina, mutta monet baarit avoinna aamuyhdeksästä lähtien.
Helsingissä keskiolutta pääsi ensimmäisenä maistelemaan päärautatieaseman Asemaravintolassa, joka avasi ovensa kello 6.30. Eri puolilta maata raportoitiin, että oluen menekki oli varsinkin ensimmäisinä myyntitunteina ollut kohtalaisen suurta, mutta ruuhkia ei ollut päässyt syntymään.
Maaseudun baareissa oli enemmän tungosta kuin kaupungeissa, joissa oluen ystävät saattoivat aina turvautua paikalliseen Alkon myymälään tai ravintoloihin. Osasyy suurimman ostoinnon puuttumiseen oli maanläheinen: vuoden suurin juhla joulu oli tyhjentänyt suomalaisten kukkarot.
Keskiolutmyynnin pelisäännöt olivat myös jääneet monille hämäriksi tiedotuskampanjasta huolimatta. Moni ostaja yllättyi huomatessaan, ettei kaupasta ostettua olutpulloa saanut juoda liikkeen sisätiloissa eikä baareista myyty olutta ulos.
Velaksi keskiolutta ei myyty, ei myöskään päihtyneille tai alaikäisille. Näiden lainsäätäjän asettamien rajoitusten ohella baarinpitäjä saattoi luonnollisesti asettaa myös omia ehtojaan.
Joissakin baareissa janoisille myytiinkin vain muutama olut asiakasta kohti, ja toisissa sen tarjoilu oli sidottu ruokailuun, mitä keskiolutlaki ei edellyttänyt.
Tuoreeltaan oletettiin, että keskioluen kulutus lisääntyisi alkuun voimakkaasti, mutta että se tasaantuisi ajan mittaan, kuten Ruotsissa oli käynyt.
Siellä keskiolutta vastaava mellanöl oli päässyt maitokauppamyyntiin syksyllä 1965. Todellisuudessa kävi juuri päinvastoin. Pidemmällä tähtäimellä kauppojen hyllyille ja baareihin ilmestynyt keskiolut nosti suomalaisten alkoholinkulutusta merkittävästi, ja oluesta tuli suomalaisille arkijuoma.
Vielä vuonna 1968 suomalaiset kuluttivat alkoholia 3,6 litraa henkeä kohti, mutta vuonna 2013 määrä oli noussut 11,6 litraan. Oluen suhteellinen osuus tästä kokonaismäärästä on kasvanut väkevien viinojen kustannuksella.
Vuonna 1969 yleisesti esitetty toive on näin osin toteutunut: silloin toivottiin, että vapaa keskiolut vähentäisi väkevien menekkiä.
Osallistu keskusteluun!