Lapsilisällä oli suuri merkitys vähävaraisten perheiden toimeentulolle ja se muutti suomalaisten perheenäitien taloudellista asemaa. Lain läpimeno eduskunnassa ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys ja se meinasi kaatua puolueiden näkemyseroihin.
Huoli väestönkasvun tyrehtymisestä oli ennen sotavuosia luonut painetta lapsiperheiden taloudelliseksi tukemiseksi, mutta vasta halu turvata työrauha sodanjälkeisinä levottomina vuosina johti käytännön toimiin.
Talvi- ja jatkosota aiheuttivat väestömenetyksiä, ja asiantuntijat olivat olleet sotavuosina huolissaan Suomen väestökehityksestä. Sen vuoksi vähävaraisille lapsiperheille oli luotu jatkosodan aikana mahdollisuus saada harkinnanvaraista avustusta valtion varoista.
Perheiden tukemisen ajatus ei ollut uusi, sillä vuodesta 1924 valtio, useat kunnat ja eräät yrityksetkin olivat maksaneet perheellisille miestyöntekijöilleen perhelisää lapsiluvun mukaan. Lapsiperheitä tuettiin myös muun muassa verotuksen lapsivähennyksen ja asuntoavustusten avulla.
Lapsilisäjärjestelmä ei ensi sijassa syntynyt sosiaalipoliittisen uudistushalun tuloksena, toisin kuin yleisesti oletetaan. Sen syntyhistoria on hyvä esimerkki siitä, miten ajankohtaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset paineet vaikuttavat poliittisiin päätöksiin.
Syntyvyys oli kääntynyt Suomessa voimakkaaseen nousuun vuosina 1946–1947, ja pahimmat pelot väestön vähenemisestä olivat jo väistymässä.
Alkusysäyksen ”perhepalkkajärjestelmästä” käydylle keskustelulle antoikin rauhaton tilanne työmarkkinoilla. Suomen Työnantajien Keskusliitto (STK) huolestui kesällä 1947 inflaatiokierteen aiheuttamista jatkuvista palkankorotuspaineista.
Työnantajat laskivat, että perhepalkkajärjestelmän käyttöönotto olisi heille edullista, sillä silloin palkankorotukset kohdistuisivat lapsiperheille ja lapsettomat jäisivät ilman korotuksia. Työnantajat tarjoutuivat työrauhan turvaamiseksi maksamaan 500 markkaa (runsaat 29 nykyeuroa) ylimääräistä kuukaudessa jokaista työntekijän alle 17-vuotiasta lasta kohden.
STK toi ehdotuksensa julki syyskuussa 1947, jolloin Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) uhkasi yleislakolla. Samapalkkaisuutta kannattavalle SAK:lle ratkaisu oli periaatesyistä vaikea hyväksyä, ja vastahankaan asettui myös Maalaisliitto, koska ehdotus jätti maatalousväestön edun ulkopuolelle.
Vastustuksen vuoksi asiaa oli ryhdyttävä valmistelemaan uudelta pohjalta ja valtion voimin. Perustettu perhepalkkakomitea esitti joulukuussa 1947, että STK:n esittämän lapsilisän kytkemisestä osaksi perheiden ansiotuloja luovuttaisiin.
Komitea päätyi tähän ratkaisuun, koska puolueiden ja etujärjestöjen kesken oli syntynyt kiistaa siitä, mitkä perheet olisivat lisään oikeutettuja. Tilalle komitea ehdotti siirtymistä ”yleiseen lapsiavustusjärjestelmään”, jollainen oli Ruotsissa tulossa voimaan vuoden 1948 alussa.
Ehdotuksen mukaan oikeutettuja lapsilisään olisivat kaikki alle 16-vuotiaiden lasten vanhemmat – kävivät he sitten töissä tai eivät. Työmarkkinapolitiikan arjessa alkunsa saanut ajatus työssäkäyville vanhemmille maksettavasta perhepalkasta oli näin muuntunut 1940-luvun lopun vuosille tyypilliseksi sosiaalipoliittiseksi uudistusehdotukseksi.
Halua perheiden suoraan tukemiseen oli ollut ilmassa: sosialidemokraattiset naiskansanedustajat olivat vuonna 1947 tehneet toivomusaloitteen, jossa esitettiin erityisen ”äidinpalkan” luomista.
Kun komitean ehdotusten perusteella sorvattu esitys lapsilisälaiksi eteni eduskuntaan maaliskuussa 1948, oli koko ratkaisu vielä kaatua puolueiden erimielisyyksiin. Maalaisliiton mielestä ensimmäisestä lapsesta ei pitänyt maksaa lapsilisää, ja porvaripuolueet halusivat vapauttaa työnantajat kokonaan lapsilisän rahoittamisesta ja siirtää sen kokonaan valtion maksettavaksi.
Vasemmistopuolueet puolestaan tahtoivat, että suurituloiset ja varakkaat perheet rajattaisiin lapsilisäedun ulkopuolelle. Ne korostivat myös, että jos lapsilisää maksettaisiin vasta toisesta lapsesta alkaen, jäisi muutenkin heikossa asemassa oleva aviottomien lasten enemmistö tukea vaille.
SDP ja SKDL epäilivät myös, että palkkaverotus kiristyisi merkittävästi, mikäli työnantajat eivät osallistuisi lapsilisäjärjestelmän kustannuksiin.
Päivänpoliittinen tilanne vaikutti lopulta myös lapsilisälain läpimenoon. Heinäkuun alussa 1948 pidettävät eduskuntavaalit lähestyivät, ja lakiehdotuksen kariutuminen olisi todennäköisesti parantanut äärivasemmiston vaalimenestystä.
Niinpä eduskunta hyväksyi 12. kesäkuuta lapsilisälain pääosin hallituksen esityksen mukaisena: työnantajien lapsilisämaksu säädettiin kuitenkin puolueiden neuvottelujen tuloksena määräaikaiseksi.
Tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi vahvisti lapsilisälain 22. heinäkuuta, ja laki astui voimaan 1. lokakuuta 1948. Näin oli toteutunut Suomen ensimmäinen, kaikille tiettyyn ikäryhmään kuuluville yhtäläisesti maksettava tulonsiirto.
Otettu askel oli merkittävä hyvinvointivaltion rakentamisen tiellä, ja se nosti sosiaalimenojen osuuden lähes Tanskan ja Ruotsin tasolle.
Kaikille alle 16-vuotiaiden lasten vanhemmille maksettavalla lapsilisällä oli suuri merkitys vähävaraisten perheiden toimeentulolle. Tunnettu sosiaalipoliitikko Pekka Kuusi totesi 1960-luvun alussa, että Pohjois- ja Koillis-Suomen pienviljelijäperheissä ”lapsilisärahat lankesivat mannana taivaasta isoavaan maahan”.
Lapsilisä muutti myös perheenäitien taloudellista asemaa, sillä se maksettiin nimenomaan äidille. Sosiaaliministeriön maksamisohjeissa korostettiin, että näin saataisiin ”parhaat takeet lapsilisän käyttämisestä lasten edun vaatimalla tavalla”.
Tutkijat ovatkin pohtineet, mitä tämä naisten käytössä olevien rahavarojen kasvu käytännössä merkitsi: on puhuttu jopa ”vahvan suomalaisen naisen” synnystä vuoden 1948 lapsilisälain myötä.
Osallistu keskusteluun!