Vietimme kaksi päivää Uuden-Seelannin johtavalla viinialueella ja pääsimme maistamaan niin viinejä kuin herkullisia ruokiakin.
Kevyt tuulahdus oli pyyhkinyt pois aamuisen pilvipeitteen ja jättänyt jäljelle vain muutamia pilven hahtuvia. Oli helmikuu, mikä tarkoitti, että Uudessa-Seelannissa on keskikesä ja ilmassa leijui kukkivan laventelin tuoksu.
Olimme saapuneet mieheni Glenin kanssa eteläsaaren pohjoisosassa sijaitsevalle Marlboroughin viinialueelle viettääksemme kaksi päivää pyöräillen viinitarhalta toiselle.
”Onko kaikki valmista?” tiedusteli emäntämme Jo Hill ja ojensi meille molemmille kartan, johon oli merkattu lähimmät viinikellarit.
Pimeiden maakellareiden sijaan tiedossa oli kuitenkin viininmaistajaisiin tarkoitettuja tiloja, joita Uudessa-Seelannissa kutsutaan viinikellareiksi tai ”kellarin oviksi”.
Marlboroughin alueella sijaitsee yli 140 viinitarhaa, joista noin 40 on yleisölle avoimia. Lisäksi ne kaikki sijaitsevat vain lyhyen pyöräilymatkan etäisyydellä toisistaan. Jo kuitenkin suositteli, että vierailisimme yhden päivän aikana korkeintaan viidellä viinitarhalla. ”Viidennen jälkeen makuhermot väsähtävät”, hän sanoi.
Jo omistaa yhdessä miehensä Steven kanssa Wine Tours by Bike -matkatoimiston Renwickin pikkukaupungissa. Kaupunki sijaitsee avarassa Wairau Valley -laaksossa, jossa on lukuisia niin perheiden pyörittämiä viinitarhoja kuin yritystarhoja, kuten Cloudy Bayn viinitarha.
Olimme varanneet Jolta pyörät jo joulukuussa, mutta reittien suunnittelun suhteen olimme antaneet hänelle vapaat kädet.
Ensimmäisen pyöräilypäivän reitti kattoi Jon laatiman kartan mukaan 20 kilometriä. Matkan pituus hermostutti minua hieman, sillä viimeisimmästä pyöräretkestä oli jo vierähtänyt aikaa. Jo kuitenkin selitti, että reittimme oli suunniteltu niin, että välttäisimme valtaosan valtateistä ja ylämäistä. Tehdessämme lähtöä hän kuitenkin totesi: ”Teillä on vain yksi pieni mäki.”
Polkaisimme itsemme huojuen matkaan soraiselta ajotieltä ja ohjasimme vankat kolmivaihteisemme rauhalliselle, viiniköynnösten reunustamalle maantielle.
Marlboroughin viinialueeksi kutsuttu alue muodostuu nykyään Wairau Valley -laaksosta, niin sanotuista eteläisistä laaksoista sekä Awatere-joen laaksosta. Se on tunnettu kautta maailman sauvignon blanc -viineistään tai ”savvysta”, kuten paikalliset niitä kutsuvat. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina.
Marlborough oli lampaankasvatusaluetta vielä vuonna 1973, kun Aucklandissa toimineen Montana Winery -viinitilan poika Frank Yukich osti maata Renwickin eteläpuolelta ja istutti sinne viiniköynnöksiä. Hän kokeili useita eri lajikkeita, näiden joukossa muun muassa Sauvignon blanc.
Marlboroughin aurinkoiset päivät ja viileät illat antoivat viinille yllättävän pistelevän ja voimakkaan maun ja teki siitä aromaattista. Frank Yukich ennustikin, että ”näistä viineistä tulee vielä maailmankuuluja”, mikä osoittautui pian todeksi.
Vuonna 1979, eli samana vuonna kun Yukich myi ensimmäisen sauvignon blanc -vuosikertansa, nuori irlantilaismies nimeltään Ernie Hunter istutti myös Sauvignon blanc -köynnöksiä Marlboroughin maaperään.
Hunter oli aiemmin työskennellyt viinialalla Christchurchin suurkaupungissa. Vuonna 1986 hän lähetti viininsä The Sunday Times -lehden Vintage Times -kilpailuun Lontooseen, jossa viini voitti yllättäen sekä kultaa että valittiin yleisön suosikiksi. Näin hän yllätti koko viinimaailman.
”Uusiseelantilainen sauvignon blanc oli niin erilaista, että se löi kaikki ällikällä”, Jane Hunter sanoi. Hän on arvostettu viinintuottaja, joka otti viinitarhan hoitoonsa vuonna 1987, kun hänen miehensä yllättäen kuoli 38 vuoden iässä.
”Voittajaviini oli tammitynnyrissä kypsytetty sauvignon blanc”, hän sanoo. ”Tuolloin emme vielä tehneet viiniä samalla tavalla kuin nyt, joten lopputuloksena oli usein hyvin ruohoisia, vihreitä ja erittäin voimakasmakuisia viinejä.
” Tammitynnyrissä kypsyttäminen kuitenkin antaa viinille mehevämmän ja hienostuneen maun, Jane selitti. Ensimmäistä voittoa seuranneina kolmena vuonna Hunter’s Wines vei voiton kotiin joka vuosi.
Nämä palkinnot merkitsivät muutosta Uuden-Seelannin viinintuotannossa. ”Viinien maailmassa ei ollut tapahtunut mitään uutta viimeisten vuosisatojen aikana”, sanoo arvostettu toimittaja ja viinilehden toimituspäällikkö Tessa Nicholson.
”Nyt viineistämme on tullut maailmanluokan ilmiö. Vaikka aloitimme tyhjästä, viljellään viiniä tänä päivänä yli 23 000 hehtaarilla ja se tuottaa lähes 800 miljoonaa euroa vientituloina.”
Hunter'sin viinitilan puutarhakahvila levittyy yli kahden hehtaarin laajuiselle alueelle, ja se rakentuu lähes yksinomaan luonnonkasveista.
Kuva:Jessica Jones
”Onkohan tämä se pikku mäki, josta Jo meitä varoitteli?” pohdin ääneen, kun puoli tuntia myöhemmin poljimme raskaasti lyhyttä mutta jyrkkää mäkeä ylös kohti Seresin Estate -viinitarhaa.
Nousu oli kuitenkin vaivan arvoinen. Huipulla meitä näet odotti hevosen vetämät kärryt ja Melissa Rae. Melissa on itse asiassa kotoisin Suomen Lapista mutta työskennellyt viinitarhalla jo kymmenen vuotta. Hän kuljetti meidät näköalapaikalle, josta pystyimme ihailemaan aurinkoista laaksoa.
Taivaanrannassa, noin kuusi kilometriä pohjoiseen sijaitsevan Richmondin vuorijonon yllä roikkuivat tummat sadepilvet. Nämä vuoret sekä Marlboroughin eteläpuolen vuorijono huolehtivat siitä, että alueen sääolosuhteet pysyvät tasaisina, ja alue on yksi Uuden-Seelannin aurinkoisimpia alueita. Maorit kutsuivatkin sitä ”paikaksi, jossa pilvipeite repeää”.
Melissa kertoi, että Seresinin viinitarha on yksi alueen harvoista biodynaamisista viinitarhoista. Hän myös selitti, että biodynaaminen viljely on luomuviljelyä säännöstellympää ja tarkemmin valvottua.
”Periaate on se, että kaikki mitä otetaan maasta myös laitetaan takaisin.” Biodynaamisuusluokituksen saamiseksi viljely tulee toteuttaa siten, että se myös hoitaa maaperää. Kaikki ainekset aina maakatteesta lannoitteisiin valmistetaan paikan päällä.
Kellarihuoneessa tilanhoitaja Fran Broad oli asetellut puiselle antiikkitarjottimelle maisteltavaksi neljää eri viiniä. Hän kaatoi meille ensin tilan omaa sauvignon blancia, joka on raikkaan pistelevää ja hennon makeaa kielellä – suorastaan herkullista.
Myös tilan chardonnay-, riesling- ja pinot noir -viinit veivät kielen mennessään. Näistä etenkin viimeinen on uutuus Marlboroughin alueella. Seresinin viinitilalla tuotetaan viinien lisäksi myös oliiviöljyä ja hunajaa. Fran antoikin meille haisteltavaksi pullon oliiviöljyä, johon on uutettu sitruunaa.
Päästyämme takaisin mäen juurelle Glen kuitenkin huomasi, ettei ollut muistanut maksaa mukaansa ottamaa öljypulloa. Niinpä hän kääntyi ympäri ja ryhtyi uudelleen polkemaan mäkeä ylös. Palatessaan hän sen vain naureskeli, sillä Fran oli lahjoittanut pullon hänelle. ”Hänen mukaansa minä olin ansainnut sen!”
Viisitoista minuuttia myöhemmin käännyimme kuvaukselliselle kujalle ja ylitimme puron, jota reunustivat vanhat pajupuut. Seuraavaksi kohteeksi oli merkitty Bladen Wines -viinikellari, joka on kuin suojaisa keidas keskellä laajaa nurmikenttää.
Piknikpöydät ja aurinkotuolit oli aseteltu houkuttelevasti koivujen alle. Tilan omistajat Dave ja Christine Macdonald olivat muuttaneet Marlboroughiin vuonna 1989 osana pientä viinintuotannon nousuaaltoa, jonka Ernie Hunterin menestys oli saanut aikaan.
Christine, joka on pirteä viisissäkymmenissä oleva ruskeaverikkö, kaatoi meille lasiin puolikuivaa gewürz-tramineria, joka on makeampaa kuin sauvignonit ja jossa on kermainen suutuntuma.
”Olemme erittäin mielissämme tästä viinistä”, Christine sanoi hymyillen ja lisäsi, että yksi Uuden-Seelannin arvostetuimmista ruokalehdistä, Cuisine, oli valinnut sen hopeasijalle yli 33 uusiseelantilaista gewürztramineria kattavassa arvostelussaan.
Aloittaessaan viininviljelyn Christine ja Dave olivat olleet parikymppisiä ja asuneet Uuden-Seelannin pääkaupungissa Wellingtonissa. He olivat työskennelleet aloilla, joilla ei ollut mitään tekemistä viinien kanssa, kunnes heidät ”vedettiin mukaan täällä vallinneeseen viinivillitykseen”.
”Ostimme tämän maapalan – joka tuolloin oli laidunmaata – eräältä maanviljelijältä. Maa oli kivikkoista ja kuivaa”, Christine sanoi. Pariskunnan ostamaa kahdeksan hehtaarin palstaa ei ollut viljelty vuosiin.
Kolmen vuoden ajan he kulkivat Wellingtonin ja Marlboroughin väliä joka viikonloppu hoitaakseen istuttamiaan Pinot Gris-, Sémillon- ja Gewürztraminer-köynnöksiä.
”Valitsimme lajikkeet sen perusteella, mistä itse pidimme”, hän tunnusti. Myöhemmin he olivat ryhtyneet viljelemään myös Riesling- ja Sauvignon Blanc -rypäleitä.
He olivat luoneet yhdessä muiden pienviinitarhojen kanssa yrityksen, joka välitti heidän tuottamiaan viinejä, ja kiersivät kansainvälisillä messuilla esittelemässä Marlboroughin viinejä.
”Se oli parasta, mitä meille voi tapahtua”, Christine sanoi. ”Viiniala on ollut valloittava, ja olemme seuranneet mielenkiinnolla sen kehitystä.”
Tähän asti jokainen tapaamamme henkilö oli osoittanut Steve Hillin lausahduksen todeksi: ”Alueen hienous on siinä, että kaikki ovat sopivan pieniä. Siksi he ovat innostuneita tapaamaan uusia ihmisiä, ja he suhtautuvat työhönsä intohimoisesti!”
Hyvästelimme Bladenin keskipäivän koitteessa, ja suuntasimme keulamme kohti pohjoista ja Rapaura Road -tietä, joka tunnetaan myös ”kultaisena mailina”. Nimi johtuu siitä, että kyseisen tien varrella sijaitsee kymmenkunta viinitarhaa.
Noin kahden kilometrin pyörälenkki sai vatsamme kurnimaan, minkä vuoksi otimmekin innolla vastaan tiedon, että Wairau River Wines -viinitarhalla oli myös oma ravintola.
Astuimme sisään viinikellarin suurikokoisista ja nykyaikaa huokuvista ovista ja tulimme vilkkaaseen ruokasaliin, jonka moderni ja huoleton tunnelma toi mieleen pikemminkin kotikaupunkimme New Yorkin kuin Uuden-Seelannin maaseudun. Meidät ohjattiin katetulla patiolla sijaitsevaan pöytään, josta avautui näkymä vehreälle ja hyvin hoidetulle nurmikolle.
Ravintolan menu oli selvästi suunniteltu asiakaskunnan mieltymysten mukaan: currya, pizzaa ja hampurilaisia – tosin gourmet-tyyliin valmistettuna.
Tilasimme talon erikoisuuden eli kahteen kertaan paistetun sinihomejuustokohokkaan rukola-päärynä-saksanpähkinäsalaatilla, ruokajuomaksi luonnollisesti lasilliset pinot grisiä. Kohokas oli kevyt ja mehevä ja viini sopi erinomaisesti aterian kylkeen. Jäimmekin nautiskelemaan sitä vielä toisen lasillisen verran.
Viinitilan omistajat, Phil ja Chris Rose, olivat viljelleet perhetilallaan vielä 1970-luvulla sinimailasta, kertoi viinitilan markkinointipäällikkö Gemma Lyons. Perhe oli halunnut aloittaa viininviljelyn, mutta joutunut kuitenkin viemään asiansa oikeuteen saadakseen siihen luvan maakuntaneuvostolta.
Alueen maanviljelijät nimittäin olivat vastustaneet muutosta, metsäteollisuus oli pelännyt viininviljelyn vaikeuttavan sen tekemiä ruiskutuksia, ja seurakunnat vuorostaan olivat vastustaneet alkoholin valmistusta.
Maakuntaneuvosto olisi kenties hyväksynyt suunnitelmat nopeammin, jos olisi tiedetty, että viljelymaan arvo nousisi pian nykyiseen 165 000 euroon hehtaarilta. Vierailimme tuona iltapäivänä vielä kahdella muulla viinitarhalla, päättäen retken Te Whare Ra -viinitarhalle.
Tilan nimi on maoria ja tarkoittaa ”talo auringossa”. Perillä pienessä viinikellarissa meitä tervehti 42-vuotias Anna Flowerday, hoikka ruskeaverikkö, jolla oli vikkelä puhetapa.
Sekä Anna että hänen 38-vuotias miehensä Jason ovat lähtöisin viininviljelijäperheistä, ja he olivat ostaneet 14-hehtaarisen tilansa kaksitoista vuotta sitten. Sen jälkeen perheeseen on siunautunut kahden kaksoset, joista nuoremmat ovat yhdeksänvuotiaita ja vanhemmat 12-vuotiaita.
”Meistä onkin tullut erittäin hyviä hoitamaan useita asioita yhtä aikaa”, Anna totesi hymyillen.
Jotkin tilan Riesling-, Chardonnay- ja Gewürztraminer-köynnöksistä ovat jopa 37 vuotta vanhoja, hän sanoi. ”Marlboroughissa tehdään erinomaista sauvignonia, mutta täältä tulee myös yhtä lailla muita fantastisia ja aromaattisia valkoviinejä.”
Anna ja Jason ovat istuttaneet viinitarhaansa lisäksi myös Sauvignon Blanc-, Pinot- ja Syrah-köynnöksiä. ”Olen esimerkiksi erittäin ylpeä tästä pinotista”, hän toteaa ja kaataa meille lasiin maistiksi tilan luomupunaviiniä.
Viiniblogi Raymond Chan Wine Reviews valitsi Te Whare Ran vuoden viinitilaksi vuonna 2014. Blogin pitäjällä Raymond Chanilla on yli kahdenkymmenen vuoden kokemus viinien arvostelusta, myynnistä sekä kirjoittamisesta, ja hän kutsui viinitilaa ”Uuden-Seelannin viinintuotannon uusiksi kasvoiksi”. Lisäksi Chan kehui tilan viinejä sekä sen luontoa kunnioittavaa viljelytapaa.
”Se on antanut hyvän syyn nousta aamuisin sängystä”, totesi Anna Flowerday. ”Haluan olla paras. Jos ihmisillä on käytettävissään ainoastaan yksi päivä, jonka aikana he voivat käydä vain viidellä viinitarhalla, haluan, että meidän tarhamme on näiden viiden joukossa.”
Syksyinen Wairau Valley -laakso, taustalla Wither Hills -vuorijonon eteläinen reuna.
Kuva:David Brinn
Koska olimme viettäneet päivän viinikellareita kierrellen, astelimme illalla tyytyväisin mielin paikalliseen Arbour-ravintolaan. Arbour tarjosikin meille koko matkan upeimman aterian.
Viinitarhojen välissä sijaitsevan nykyaikaisen ravintolarakennuksen ruokasalin katto kohoaa korkealle, ja huone on sisustettu harmaan, vihreän ja hopean sävyin. Lopputulos on tyylikäs ja raikas, ja tilan tunnelmaa lämmittää ystävällisesti hymyilevä henkilökunta.
Valitsimme listalta neljän ruokalajin ateriakokonaisuuden, jonka nimi oli ”Just Feed Me” eli ”ruoki minut”. Siinä kokki saa itse päättää tarjoiltavat ruokalajit, ja tarjoilija tiedustelikin meiltä ainoastaan, oliko meillä ruoka-allergioita tai ehdottomia inhokkiruokia.
Juhla-ateriamme sisälsi yhdistelmän paikallista Ora King -lohta ja Cloudy Bay -simpukoita, porsaanniskaa ja naudan ulkofileepihviä kasvis- ja kastikelisukkeilla. Ja totta kai viiniä! Alkuun saimme lasillinen ihanaista sauvignon blancia, jonka jälkeen lasiin kaadettiin eleganttia pinot noiria.
Jälkiruoaksi tarjoiltiin suklaamoussea mustikka-vadelma-kastikkeella. Lasillinen portviiniä oli täydellinen päätös illalle.
Toinen retkipäivä oli oli tarkoituksella rennompi ja verkkaisempi kuin ensimmäinen. Jo antoi meille uuden kartan, joka johdatti meidät takaisin ”kultaiselle mailin” viinitarhoille ja sen jälkeen lounaalle Hans Herzog Estate -viinitilan bistroon.
Nautiskelimme lounaalla vastapyydettyä rauskua ja karitsanpaistia aurinkoisella terassilla, plantaanipuiden varjossa – aivan kuin olisimme Ranskan Provencessa. Tilan omistaja Therese Herzog on noin viisikymmenvuotias, ja hän pyörittää sekä viinitarhaa että sen bistroa ja ravintolaa.
Ennen kuin hän oli muuttanut miehensä Hansin kanssa Marlboroughiin, he olivat omistaneet menestyksekkään viinitarhan sekä Michelin-tähdellä palkitun ravintolan Sveitsissä, Winterthurin kaupungissa lähellä Zürichiä.
Pariskunta oli jo vuosia viettänyt vapaa-aikansa sekä Sveitsissä että Uudessa-Seelannissa. ”Mutta saatuamme ensimmäiset kaksi vuosikertaamme valmiiksi, Hans kysyi minulta, ‘Miksi edes valmistamme viiniä Sveitsissä? Tämä tila tuottaa paremmin kuin osasin kuvitellakaan”, Therese sanoi.
Herzogit olivat muuttaneet Uuteen-Seelantiin vuonna 1999 ja käynnistäneet pian sen jälkeen ravintolatoimintansa. Myös ravintolan kokki Louis Schindler oli seurannut heitä Uuteen-Seelantiin.
”Kenet muutkaan minä olisin voinut palkata?” Therese Herzog sanoi. ”Tämä on meidän tapamme esitellä viinejämme, sillä ne on tarkoitettu ruokaviineiksi. Pyrimme tekemään vakavasti otettavia viinejä.”
Lounaan jälkeen pyöräilimme kolme kilometriä Nautilus Estate -viinitarhalle, jossa apulais-viinimestari Tim Ritchie esitteli meille tilan valmistushuoneen. Se oli iso varastorakennus täynnä valtavia kiiltäviä säiliöitä sekä lukuisia pienempiä pinoja ranskalaisia tammitynnyreitä, jotka odottivat seuraavaa Pinot Noir -satoa.
Viinin käyminen tapahtuu ruostumattomasta teräksestä valmistetuissa säiliöissä, jonka jälkeen se viettää seuraavat yksitoista kuukautta tammitynnyrissä.
Noin 30 000-litraisen terässäiliön kyljessä oli hana, josta Tim laski meille pieneen lasiin valkoviiniä maisteltavaksi. Viini oli vielä hieman keskeneräistä, mutta sen potentiaali on silti aistittavissa.
Nautiluksen jälkeen polkaisemme viimeiseen kohteeseemme eli Framingham Wines -viinitarhaan, joka tunnetaan sen kauniista puutarhoista ja viinikellarista.
Kuluneen kahden päivän aikana jokainen maistamamme viini oli ollut kerrassaan erinomainen, mutta Framinghamissa tilanhoitaja Maureen Hamilton kuitenkin onnistui yllättämään meidät.
Hän tarjosi meille kymmenvuotiasta rieslingiä, joka tuntuu kuivuutensa ja vivahteikkuutensa vuoksi olevan täydellinen päätös retkellemme. Paluumatkalla ihailimme maalaismaiseman kauneutta, hiljaisuutta ja rauhaa.
Oli kuin sekä viinintuottajat että itse rypäleet, raskaina terttuina köynnöksissä roikkuessaan, olisivat pidättäneet yhdessä henkeään ja valmistautuneet alle kuukauden päästä alkavaan, ympärivuorokautiseen sadonkorjuuhuumaan.
Osallistu keskusteluun!