Parhaiten heidät kuitenkin muistetaan 1970-luvulta, jolloin he kuuluivat ravintola-artistien ykköskaartiin ja levyttivät useita laadukkaita albumeita. Sulin ja Eloranta ovat kuitenkin myöhemmin jääneet kotimaisen musiikin historiankirjoituksessa hiu­kan syrjään, eikä heidän parhaista levytyksistään ole koottu kokoelmalevyjä – ennen Valittujen Palojen Inga Sulin, Tuulikki Eloranta – Parhaat -kokoelmaa.

Inga Sulin syntyi 17. elokuuta 1945 Luopioisissa. Hän alkoi keikkailla orkesterin kanssa Tampereen seudulla vuonna 1962 ja esiintyi uransa ensimmäiset vuodet lähinnä paikallisilla tanssilavoilla. Repertuaari koostui aluksi sellaisista iskelmistä, joita tuon ajan tanssikansa halusi kuulla. Pian Sulinin musiikkimaku alkoi kuitenkin muuttua.

”Kuuntelimme keikkamatkoilla ulkomaisia radioasemia eri taajuuksilta, ja makuni alkoi pian kallistua jazzin puolelle. Muistan myös ensimmäisen kerran, jolloin kuulin bossanovaa, ja ihastuin siihen hirveästi. Se oli varmaankin vuonna 1962 tai 1963”, Sulin kertoo.

Parin vuoden keikkailun jälkeen bändikaverit patistivat lahjakasta nuorta naista yrittämään levylaulajaksi ja lähettämään koenauhan levy-yhtiöön. Helsingissä Vuorika­dulla toiminut Pohjoismainen Sähkö -yhtiö (PSO) kiinnitti Sulinin koenauhan perusteella saman tien, ja hän pääsi pian levyttämään ensimmäisen singlensä Etsin kesän tuulta / Kaunis Cassius. Levy ilmestyi syksyllä 1965.

Inga Sulin kuului PSO:n talliin neljän vuoden ajan. Hän levytti yhtiölle useita singlejä ja yhden LP:nkin vuonna 1968. Uran alkuvuosien levytyksistä kuullaan tällä kokoelmalla Funny Girl -musikaalista tuttu sävelmä Kaiken (People), ikivihreän Our Day Will Come -kappaleen versiointi Kun aika on sekä tanskalaisen trumpetistin ja levytuot­tajan Jörgen Petersenin sävellys Käteeni tartuthan.

Sulinin ensimmäisten levyjen materiaali oli laidasta laitaan, kotimaisista iskelmistä englantilaisiin, amerikkalaisiin ja saksalaisiin käännöskappaleisiin. Samantyylisiä lauluja levyttivät PSO:n muutkin nuoret naissolistit kuten Katri Helena. Sulin oli kuitenkin tyyty­mätön levy-yhtiönsä vaatimaan linjaan.

”Sieltä alkoi tulla ehdotuksia, että levytät tämän ja tämän, ja ne olivat kaikki sellaisia kappaleita, joista en itse tykännyt yhtään. Tarjolla oli aika paljon tuollaista humpan puo­lelle menevää, mutta olisin mieluummin levyttänyt jazzahtavaa musiikkia, bossanovaa ja tällaista. Hiukan monimuotoisempaa, eikä pelkästään niin sanottuja kolmen soinnun kappaleita.”

Lopulta Sulin päätyi irtisanomaan levytyssopimuksensa. Hänellä kuitenkin riitti töitä levytysstudioiden ulkopuolella: ravintolakeikkoja oli jatkuvasti, ja lahjakas nuori solisti pääsi tekemään myös oman televisio-ohjelman vuonna 1967. Inga-nimisessä ohjelmas­sa hän pääsi esittämään monipuolisempaa musiikkia – sellaista, jota hän olisi halunnut levyttääkin.

”Ohjelma oli rakennettu kokonaan minun ympärilleni. Se oli todella mieluisa ja yllättävä, ja sitä myytiin ulkomaillekin, koska se oli pantomiimiksi rakennettu ja hyvin tanssillinen. Kun ohjelma tuli ulos, lehdet alkoivat pyytää minulta haastatteluja. Myös yksi teatterinjohtaja soitti ja halusi minut Seis maailma – tahdon ulos -musikaaliin.”

Mikkelin teatterissa pyörinyt musikaali oli Sulinin ensimmäinen pesti näyttelijänä. Hän oli aiemmin näytellyt harrastajateatterissa, mutta kiinnostus alaa kohtaan syttyi toden teolla Mikkelissä. Musikaalikiinnitys johti myös rooliin Vodkaa, komisario Palmu -elokuvassa, joka sai ensi-iltansa 12. syyskuuta 1969.

”Matti Kassila ja Viktor Klimenko tulivat sinne teatteriin kuuntelemaan minua, että olisinko minä elokuvan naisroolin esittäjä, ja niin minä sitten olin. Elokuvan tekeminen oli erittäin kivaa ja uutta, olin uteliaana koko ajan katsomassa ja yritin oppia muiden tekemisistä mahdollisimman paljon.”

Vodkaa, komisario Palmu -elokuvan musiikki oli todella hienoa. Elokuvan sävel­mistä kuullaan kokoelmalevyllä Kevätkoivu, Tuska ja ihanuus sekä Sulinin yhdessä Viktor Klimenkon kanssa esittämä Isoveli näkee. Kaikki kappaleet olivat monitaitoisen Rauno Lehtisen sävellyksiä.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun tein töitä Rauno Lehtisen kanssa. Muistan, kun olin hänen kotonaan harjoittelemassa näitä kappaleita ja koin heti, että ne olivat omaperäis­tä musiikkia ja tukivat sitä elokuvaroolia. Ne olivat oikein kiinnostavia lauluja ja elävät edelleen tänäkin päivänä.”

Elokuvan jälkeen Sulin jatkoi keikkailua ravintoloissa ja vierailuja teattereissa. Hän esiintyi 1970-luvun alussa esimerkiksi helsinkiläisessä Operettiteatterissa säännöllisesti monen muun saman aikakauden iskelmälaulajan tavoin. Esiintymispaikoista Sulin koki nimenomaan ravintolat mieluisammiksi kuin tanssilavat, sillä ravintoloissa saattoi esittää monipuolisempaa ohjelmistoa. Jokaisen kappaleen ei tarvinnut olla tanssittava, vaan myös miellyttävälle taustamusiikille oli tarvetta alkuillasta.

Vuonna 1974 Sulin sai yhteydenoton Johan Simelius -nimiseltä helsinkiläissävel­täjältä. Simelius oli säveltänyt lauluja Syksyn Sävel -kilpailuun ja halusi Sulinin niiden esittäjäksi. Rakkaustaika-sävellys pääsi loppukilpailuun asti, mutta voittoa ei sillä kertaa tullut. Kappale ja toinen Simeliuksen sävellys On yö, tehkää tilaa julkaistiin kuitenkin singlellä pian kilpailun jälkeen.

”Simeliuksen käsiala ja kirjoittamistapa oli kivaa ja rikasta. Siellähän oli jazzvalssia ja kaikenlaista sellaista. Tykkäsin kovasti hänen sävellystyylistään.”

Vuosikymmenen puolivälissä Inga Sulin esiintyi Mainos-TV:n Lauantaitanssit-ohjel­massa, ja ohjaaja Eino Virtanen ehdotti hänelle kokonaisen albumin tekoa. Virtanen oli eturivin iskelmäsovittajiamme ja -laulajiamme 1950- ja 1960-luvuilla, ja hänen sovitus­taitonsa olivat tallella vielä myöhemmälläkin iällä. Vuonna 1976 ilmestynyt Feelings-LP on Virtasen sovittama ja tuottama, ja se on täysin kansainvälisen tason viihdelevy, josta löytyy bossa novaa, tunnelmallista jazzia ja pari menevämpääkin raitaa. Kokoelmal­la Feelingsiltä kuullaan peräti kuusi kappaletta: Tunteet (Feelings), Alfie, Dindi, Tähtisumua (Stardust), Kesäyö (Det skulle ha vårt sommer nå / Touch My Love) ja Tämän kaupungin yöt (Poor Side Of Town).

Sulin pääsi vaikuttamaan tämän albumin kappaleisiin, ja ne edustavatkin pitkälti hänelle mieluisia tyylejä, joita hän olisi halunnut levyttää jo edellisellä vuosikymmenellä. Toisaalta bossa nova ja jazz eivät olleet suomalaista valtavirtaa, eikä Feelings-albumia­kaan myyty kovinkaan paljoa, vaikka levy on kauttaaltaan laadukasta työtä.

Vielä epäkaupallisempaa levyä Sulin oli tekemässä pian Feelingsin jälkeen, kun hän lauloi Matti ja Pirjo Bergströmin tuottamalla Zoom-levyllä. Albumi on persoonallinen sekoitus jazzia ja kansanmusiikkia, ja siltä kuullaan tällä kokoelmalla Kissan hautajaiset, jossa Sulin esittelee jazzlaulutaitojaan.

Vuosikymmenen lopussa Sulin levytti jälleen pari Johan Simeliuksen sävellystä. Kau­nis Tuulten keinu -jazzvalssi julkaistiin singlenä vuonna 1977. Laivakello soi on nauhoitus vuodelta 1979, mutta sitä ei ole julkaistu kaupallisella äänitteellä ennen tätä kokoelmaa. Seuraavana vuonna Sulinilta ilmestyi vielä albumi.
”Erik Lindström soitti minulle ja kysyi, tulisinko tekemään levyn. Hän oli kuullut minua jossakin ja hänelle oli tullut mieleen, että minun kanssani olisi kivaa tehdä levy. Lindström oli nimenä ja persoonana jo sellainen, että totta kai halusin tehdä.”

Kruuna vai klaava -albumi ilmestyi Erik Lindströmin omalla EL-levymerkillä, ja siltä kuullaan tällä kokoelmalla kappaleet Yötön yö, Rakastunut mies sekä solistin oma suosikki Sambaionova. Vuoden 1980 jälkeen Sulin ei enää ole levyttänyt.

”Pääpainoni oli vuodesta 1978 alkaen jo teatterissa. Toki lauloinkin siinä rinnalla, mutta aloin opiskella laulua tosissani 1970-luvun puolivälissä ja siirryin aika paljon klassi­selle puolelle. En sano, ettenkö edelleenkin tykkää laulaa jazzahtavaa musiikkia ja jazzia, mutta minulla on myöskin hyvin paljon klassista ohjelmistoa.”

Sulinin ura levylaulajana kesti 15 vuotta. Suuria hittejä ei tullut, mutta paljon laadu­kasta materiaalia syntyi.

”Minulla on ihan hyvä olo noista ajoista. PSO-sopimuksen jälkeen aloitteet tulivat aina muualta, eli minulle aina soitettiin ja kysyttiin, tulisinko tekemään levyn. Siitä huolimatta koen, että olen saanut tehdä päätökseni täysin itsenäisesti enkä ole ollut si­doksissa mihinkään. Olen myös iloinen, että olen saanut elää sen ajan, jolloin sai soittaa monimuotoista musiikkia ravintoloissa ja muuallakin.”

Ura-sanan käyttöä Sulin tosin karsastaa, jos hänen omista tekemisistään puhutaan.

”En koe, että minulla olisi mitään uraa, olen vain tehnyt töitä. Tasapainoilin laulun ja teatterin välimuodossa, välillä tein keikkoja ja välillä olin teatterissa. Kummallisesti ne ajat sai aina sopimaan kalenterissa, vaikka touhusin vähän siellä sun täällä.”

Teatterin ja laulamisen rinnalla Sulin on tehnyt paljon televisiotöitä. Moni saattaa muistaa hänet TV 2:n musiikkiohjelmista, joissa hän esiintyi aikoinaan muiden Tampe­reen seudun laulajien kuten Matti Heinivahon, Pauli Räsäsen ja Acre Karin rinnalla. Hän on näytellyt muun muassa Vihreän kullan maa- ja Salatut elämät -televisiosarjoissa, ja tällä hetkellä hänet voi nähdä TV 2:n Uusi päivä -sarjassa Aino Haaviston roolissa. Sulin täytti syksyllä 2015 70 vuotta, mutta hän laulaa ja näyttelee edelleen aktiivisesti.

Tuulikki Eloranta syntyi Sammatissa läntisellä Uudellamaalla 12.8.1946. Hän kasvoi pienviljelijäperheessä, jossa kuunneltiin paljon päivän iskelmiä. Lapsesta lähtien Eloranta haaveili urasta näyttelijänä tai laulajana, mutta hänen tiensä vei kuitenkin ensin emäntä­kouluun ja sen jälkeen suurkeittiökouluun Helsinkiin.

Pääkaupungissa asuessaan Eloranta vastasi lehti-ilmoitukseen, jossa Veikko Ekströmin orkesteri haki solistia itselleen. Hän sai koelaulun kautta paikan ja pääsi parikymppisenä ensimmäistä kertaa solistiksi orkesteriin. Ekströmin orkesteri esiintyi lähinnä Helsingin pienemmillä tanssipaikoilla kuten Vanhankaupungin nuorisoseurantalolla.

Laulaminen muuttui pian ammattimaiseksi Elorannan päästyä solistiksi Harri Halmeen orkesteriin, joka esiintyi ahkerasti ympäri maata. Ensimmäinen single ilmestyi vuonna 1968, julkaisijana oli Inga Sulininkin alkuaikojen levy-yhtiö PSO. Elorantaa kannus­ti levyttämään orkesterinjohtaja Halme, josta tuli myös hänen managerinsa.

”Halmeen Harri oli kauhean aktiivinen ihminen ja jotenkin äkkäsi lahjani. Hän ajatteli, että tästä tytöstä voisi tulla jotakin. Olin 20-vuotias ja aika ujo enkä oikein älynnyt, että minussa on jotakin”, Tuulikki Eloranta kertoo.

Hänen uransa levylaulajana alkoi Petula Clarkin alun perin esittämällä Vihreämmältä ruoho näyttää (The Other Man’s Grass Is Always Greener) -kappaleella. Eloranta levytti PSO:lle kolme singleä, ja toinen alkuvuosien levytys tällä kokoelmalla on Jörgen Petersenin säveltämä Yli rajojen.

Elorannan uran alkuvuosien olennaisia taustavaikuttajia oli Harri Halmeen lisäksi M.A. Numminen. Numminen auttoi Elorantaa eteenpäin kirjoittamalla tästä ensimmäisen lehtijutun Jaana-lehteen, pyytämällä tätä laulamaan kantanauhoja Yleisradiolle ja lopuksi järjestämällä levytyssopimuksen Love Recordsin kanssa 1970-luvun alussa.

”Olin oikeastaan ainoa, joka teki Loven levyille iskelmiä, siellähän oli lähinnä rockia. Levyni olivat hyvin laulelmatyylisiä. Ei mitään sellaista, jota olisi myyty kauheasti.”

Muidenkin Loven julkaisujen tavoin Elorannan levyt ovat myös kestäneet aikaa. Love-uran alkuajoilta kokoelmalla kuullaan kappaleet Aamuun käy sydän hämillään, Luonnon lahjat ja Saan olla yksin (Soy rebelde). Kuten Loven levyillä yleensäkin, taustamuusikot olivat maan parhaimmistoa. Myös Elorannan tulkinnat onnistuivat – kiitos paitsi lahjojen, myös 1960-luvun lopussa alkaneiden lauluopintojen.
 
”Pentti Lasanen oli tuotantopäällikkönä PSO:ssa ja hän sanoi, että minulla on hyvä ja puhdas ääni, mutta jotakin pitäisi silti tehdä. Ja kun olen kova harjoittelemaan, niin ilman muuta se jotakin sitten tehtiin. Kävin ahkerasti Lasasen laulutunneilla ja sain paljon muutakin musikaalista oppia.”

Tammikuussa 1974 Elorannan ura lähti toden teolla nousuun, kun hän pääsi tekemään ravintolashown Kaivohuoneelle. Suuri ja perinteikäs helsinkiläisravintola oli yleensä luottanut ulkomaisiin esiintyjiin, mutta nyt haluttiin antaa suomalaiselle artistille tilaisuus. Showta mainostettiin näyttävästi lehti-ilmoituksissa mainoslauseella ”Tähti on syntynyt”, ja puheilla oli myös katetta. Suosikki-lehtikin ihmetteli helmikuus­sa 1974, kuinka Eloranta oli ennen Kaivohuoneen showta pyrkinyt vuosia pinnalle levyjen avulla, mutta onnistuneen shown jälkeen hän yhtäkkiä hukkui kiitoksiin ja työtarjouksiin.

”Kyllähän minä tein tanssikeikkoja ja jopa tykkäsin niistä, mutta jotenkin Kaivo­huoneella tuntui, että nyt tämä toimii ja nyt löytyi se, mitä minä haluan tehdä. Kaivo­huoneen shown ensi-ilta on minun elämäni kohokohta, jos sellainen täytyy valita.”

Ravintolashowt työllistivät pian Elorannan kokonaan, sillä ensimmäisen esitys­paikan jälkeen hän lähti esittämään samaa ohjelmaa maakuntien ykkösravintoloihin. Jos show oli menestynyt Helsingin ykköspaikoissa Kaivohuoneella ja Adlonissa, sillä oli kysyntää myös Turun Hamburger Börsissä, Rantasipi-hotellien ravintoloissa ja ylipäätään missä tahansa laadukkaassa suomalaisessa yökerhossa. Niitä Eloranta kiersi orkesterinsa kanssa ja sai samalla lisää kokemusta estradeilta. Showohjelmat myös te­levisioitiin osittain tai kokonaan, ja sana osaavasta esiintyjästä levisi myös sitä kautta.

Showt antoivat hyvän pohjan levytyksillekin, sillä monet estradeilla kuulluista kappaleista toimivat myös levyllä. Eloranta levytti 1970-luvulla Lovelle kaikkiaan kolme albumia, joilta löytyy tunnelmallisia ja aikaa kestäviä lauluja kuten mm. Rakkauden katse (Le yeux de l’amour shake), Kaikki kuuluu elämään (Plus fort que nous) ja ikivihreä Hymni rakkaudelle (Hymne à l’amour). Viimeksi mainitun sävelmän tunnetuin tulkitsija Edith Piaf on erityisen lähellä Elorannan sydäntä.

”Jotakin merkillistä siinä ihmisessä oli. Samastuin häneen hirvittävästi ja esitin todella paljon hänen laulujaan. Luin silloin hänen elämäkertansa, katsoin kaikki hä­nestä kertovat tv-ohjelmat ja kävin Pariisissa kävelemässä yksin kaduilla ja ajattelemassa hänen elämäänsä. Hänhän oli tähti ja sillä siisti, ei siihen ole mitään lisättävää.”

Love-vuosien erikoisuuksiin kuuluu Elorannan levytys Kuningas Erik, jonka sävelsi turkulainen toimittaja ja säveltäjä Hugo Ingelius jo 1800-luvulla. Erittäin kaunis sävelmä tunnetaan myös Annikki Tähden levytyksenä Kaarina ja kuningas, mutta Eloran­nan tulkintana laulun koskettavuus nousee aivan uusiin mittasuhteisiin.

1970-luvun lopussa Eloranta vaihtoi levy-yhtiötä, ja hänen neljännen albuminsa Kun rakastuu julkaisi vuonna 1981 turkulainen Fifty-Fifty-merkki. Linja muuttui Love-ajoista aavistuksen iskelmällisemmäksi, mutta musiikki oli edelleen laadukkasti tehtyä. Albumilta kuullaan tällä kokoelmalla kappaleet Kultainen etelän kuu (Silver Moon), Tää niitä päiviä on, Kun rakastuu ja Tamara Lundin alun perin levyttämä Jäljet hiekassa (La playa).

Elorannan ravintolaohjelmat olivat 1970-luvun kuluessa muuttuneet jatkuvasti kunnianhimoisemmiksi. Hän kävi hakemassa materiaalia pukuihinsa Keski-Euroopan suurkaupungeista, esiintyi peräti kahdentoista taustatanssijan kanssa ja opetteli myös steppaamaan. Kesällä 1982 ura ravintolaesiintyjänä katkesi kuitenkin vakavaan louk­kaantumiseen. Hänen oli tarkoitus tehdä kesäshow, jossa yhdistetään sirkusnumeroita ja showohjelmaa. Ensi-iltapäivänä sirkuksen norsu töytäisi häntä kuitenkin niin pahasti, että hän joutui sairauslomalle peräti kolmeksi vuodeksi. Halvaantumisen riski oli todelli­nen, mutta Eloranta toipui onneksi fyysisesti ennalleen.

Kolmen vuoden poissaolo lavoilta oli kuitenkin kohtalokasta hänen uralleen. Saira­usloman aikana ravintoloiden ohjelmatarjonta ehti muuttua perusteellisesti.

”Kaikki ravintolashowt olivat sillä välin loppuneet, ja tilalle olivat tulleet tiskijukat ja diskot. Ravintoloihin tuli valtavia baaritiskejä eikä kukaan enää syönyt niissä mitään. Muutaman vuoden päästä tuli vielä karaoke, mutta sitä en ollut enää seuraamassa, koska muutin pois Helsingistä.”

Eloranta lopetti laulamisen ja veti neljän vuoden ajan aerobic-koulua Uudenmaan alueella. Veri veti kuitenkin takaisin lavoille, ja hän palasi tanssikeikoille 1980-luvun lo­pussa. Levy-yhtiön omistanut pianisti Teuvo Nummela osui pian samalle keikalle ja kysyi Elorannalta, kiinnostaisiko häntä tehdä paluu myös levytysstudioihin.

Eloranta teki Nummelan Tatsia-yhtiölle ensin Tanssitaanko?-albumin, joka ilmestyi 1990. Neljän vuoden päästä seurasi vielä Salaiset suudelmat -levy. Elorannan viimeisiltä albumeilta kuullaan kokoelmalla laulut Sinun omasi, Kaipaus (Toska) sekä Rakkaimpasi tähden (Dio come ti amo).

”Varsinkin aivan viimeisestä levystä minulle jäi todella hyvä fiilis, koska huomasin, että minussahan on tanssimusiikin esittäjäkin olemassa. Levyillä myös käytettiin oikeita soittajia eikä viulu- tai rytmikoneita. Nummelan Teukka oli mieletön pianisti ja sovittaja.”

Elorannan ura levyttävänä artistina päättyi toistaiseksi vuoden 1995 Kesäkaupunki-singleen, joka päättää myös tämän kokoelman. Tanssikeikat loppuivat hänen kohdallaan 1990-luvun puolenvälin jälkeen, kun tanssiravintoloiden ja -lavojen määrä putosi radikaalisti, ja markkinoille alkoi tulla paljon uusia laulajakykyjä muun muassa Tangomarkkinoiden kautta.

Musiikkia Eloranta ei kuitenkaan ole jättänyt. Viime vuosina hän on vetänyt yhteislauluiltoja kotipaikkakunnallaan Sammatissa ja käynyt laulattamassa vanhuksia kotiseutunsa palvelutaloissa. Palvelutaloissa laulamista Eloranta kuvaa terapiaksi sekä itselleen että vanhuksille.

”Juttelen siinä samalla heidän kanssaan vanhoista asioista. Aion käydä loppuelämäni esiintymässä niissä paikoissa, koska sitä tunnelmaa ei voi sanoin kuvata. Olen onnelli­simmillani aina, kun laulan.”
 
Inga Sulin ja Tuulikki Eloranta tekivät pääasiallisen laulu-uransa esiintyvinä taiteilijoi­na, mutta he saivat myös levyttää useita albumeita aktiivisimpina vuosinaan. Levyille taltioitui kaksi ammattitaitoista, osaavaa, persoonallista ja koskettavaa tulkitsijaa sekä taitavasti valittuja ja sovitettuja kappaleita niin iskelmän, laulelman, bossanovan kuin jazzinkin puolelta. Nämä levytykset ovat nyt koottu Valittujen Palojen Inga Sulin, Tuulikki Eloranta – Parhaat -kokoelmalevylle kuuntelijoiden iloksi. Levy on saatavilla Valittujen Palojen verkkokaupassa.