Hämmästyttävintä Lissabonin lentoasemalle saapumisessa on se, kuinka nopeasti huomaa olevansa keskellä maaseutua, kun lähtee ajamaan autolla etelään. Saavuin Portugaliin lauhana lokakuun aamuna. Vastassa oli vanha ystäväni Martin Earl. Muutaman minuutin kuluttua ajoin jo yli 16 kilometriä pitkällä Vasco da Gama -sillalla, Euroopan pisimmällä sillalla, joka ylittää Tajo-joen jokisuun. Heti sillan jälkeen käännyimme valtatieltä syrjään ja hiljensimme vauhtia saapuessamme unenomaiseen, vanhempaan maailmaan, Alentejoon (nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”Tejon tuolla puolen”, ja se viittaa Tajo-jokeen).

Seuraavat viisi päivää matkustaisimme keskiaikaisten, kalkkimaalattujen kylien, kumpuilevien mäkien, vuoristolinnakkeiden ja huippumodernien viinitarhojen lomassa. Jo pitkään edullisena matkakohteena tunnettu Alentejo on nopeasti nousemassa yhdeksi maailman suosituimmista viinimatkakohteista.

Olin tullut tutustumaan maisemiin ja seudun antimiin ystäväni kanssa, joka toimisi myös oppaanani. Martin ja minä kuulumme viiden hengen kaveriporukkaan. Tapasimme opiskeluaikoina, jolloin meitä yhdisti palava rakkaus kirjallisuuteen. Nyt olemme keski-iässä ja yhä luonteeltamme haaveilijoita. Toisin kuin me muut, Martin, runoilija, oli päättänyt omaksua vieraan kulttuurin tavat. Hän oli perustanut kodin portugalilaisnaisen kanssa ja siirtynyt käyttämään pysyvästi yksinomaan vierasta kieltä. Paloin halusta ymmärtää hiukan paremmin sitä, kuinka kolme vuosikymmentä vapaaehtoisessa maanpaossa vaikuttaa ihmiseen.

Olimme ajaneet jo 40 minuuttia ja ohitimme auringon täplittämiä plataanikujia, joiden takana seisoi lukuisia epätasaisia korkkitammirivejä. ”Joskus kutsun tätä aluetta ’Korktugaliksi’”, Martin nauroi. Kauniin korkkitammen kaarna kuoritaan käsin kymmenen vuoden välein. Metsät ovat valtava rikkaus: 60 prosenttia maailman korkista on peräisin Portugalista.

Pysähdyimme kahville uneliaaseen, paahteiseen Montemor-o-Novon kylään, jossa näytti olevan vain yksi kahvila. Vai oliko se kahvila? Kyltissä oven päällä luki: ”Grupo de Pesca Desportiva à Linha de Montemor-o-Novo”. Kyseessä oli Martinin mukaan paikallinen käsisiimakalastuskerho, joka oli omistautunut vaalimaan vanhaa kalastusperinnettä. Siimaa pidetään käsin, kun syötti lasketaan pohjaan ja sitä heilutellaan elävän syötin liikkeitä jäljitellen. Ulkopuolella istuvat, hilpeät ja isovatsaiset paikalliset viittoivat meidät heti sisään.

Innokas barista selitti, että he olivat aikeissa juhlia jotain aivan erityistä. Perinteinen Cante Alentejano, seudulle ominainen moniääninen laulutyyli, oli juuri hyväksytty Unescon ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Mikä parasta, yksi laulajista oli paikalla ja hänen kunniakseen järjestettäisiin juhlat.

Katsoimme, kun tarjoilija ojensi laulajalle, joka erottui muista asiakkaista vain vaaleaksi värjätyn tukkansa ansiosta, tarjottimen jolla oli pienen tiiliskiven kokoinen valkoinen kuutio.

”Laardia”, Martin totesi koruttomasti. Roomassa olin nähnyt, kuinka sitä syötiin suikaleina kuin eräänlaista pekonisushia, mutta tässä oli kokonainen kimpale sianihraa. Katsoin ihmeissäni, kuinka laulaja asetteli lautasliinan rinnalleen ja alkoi haarukoida paloja suuhunsa maiskutellen samalla äänekkäästi.

Joimme hiukan herkullisen vahvaa kahvia ja jatkoimme matkaa. Reitti kulki kaakkoon, kohti Espanjaa, ja suosimme pikkuteitä, jotta voisimme nauttia maisemista paremmin. Kun ikkunat olivat auki, Fiat hurisi kuin tehosekoitin. Tien varren eukalyptuspuista levisi ihana tuoksu lokakuun alun ilmaan. 

Martin ja minä vaihdoimme kuulumisia kynnettyjen ruskeiden peltojen kumpuillessa ikkunoiden takana. Jäimme usein matelemaan kummallisten härveleiden taakse. Ne muistuttivat päältä ajettavia ruohonleikkureita, joihin oli kiinnitetty alkeellinen auton kori. Hitaat, pihisevät kulkupelit tunnetaan nimellä ”mata-velhos”, eli ”vanhusten surmat”, koska niiden 50 kuutiosenttimetrin moottorit eivät vaadi ajokorttia ja koska niitä ajavat ja niillä kolaroivat usein nimenomaan vanhukset.

Poikkesimme lounaalle Redondon pikkukaupunkiin ja löysimme lupaavan näköisen paikan, Porfírio’sin, jossa oli kattopalkit ja kalkitut seinät. Pöytäämme tuotiin pian alkupalalautanen, eli entradas: yrtti- ja etikkamarinoituja oliiveja, leipiä, makkaraa ja kahdenlaista tuoretta juustoa. Varsinainen lounas alkoi ihastuttavalla keitolla, jossa oli piikkihaita, eräänlaista valkolihaista ja makeaa haikalaa. Keittoa seurasi arroz de pato, eli ankkaa ja riisiä.

Portugalilainen keittiö perustuu päämakujen tiivistämiseen ja tuoreiden raaka-aineiden korostamiseen. Arroz de pato on klassinen esimerkki siitä, kuinka pelkistetyt maut korostuvat entisestään. Paistettujen kananmunien muodostamaa kantta riisin päällä täplittivät uskomattoman mehukkaat palat grillattua pekonia ja chouriçoa, chorizoa muistuttavaa makkaraa. Molemmat lihat olivat paikallista sianlihaa. Haarukan työntäminen kannen läpi päästi ilmoille tuoksuvan höyrypilven, ja riisin alta paljastui tumma suikale mehevää, herkullista ankkaa.

Mutta palataan vielä siihen sikaan. Eläin on ravintoketjun kärjessä Alentejon ruokalistoilla, ja lähes kaikkia ruhon osia syödään. Paikallinen erikoisuus on porco preto, eli musta sika, jolle syötetään pääasiassa korkkitammien terhoja. Siasta valmistetaan makkaraa, pekonia ja kyljyksiä ja sitä käytetään tuomaan makua erilaisiin muhennoksiin. Lihan voimakas maku johtuu osittain tammenterhoihin perustuvasta ruokavaliosta, ja lisäetuna on se, että terhoista tulee lihaan öljyhappoa, samaa sydänystävällistä raaka-ainetta, jota löytyy oliiviöljystä.

Vietimme seuraavat kaksi päivää rennosti syöden, kierrellen nähtävyyksiä ja juoden edullisia, hyvärakenteisia paikallisia viinejä. Yövyimme Monsarazin ja Marváon vuoristokaupungeissa. Kumpikin rakennettiin alun perin linnakkeeksi, joka varustettiin naapurimaa Espanjan hyökkäyksen varalle. Alhaalta laaksosta katsottuina linnakkeet muistuttivat terrakotta-päähineitä. Kumpaankin pääsi ajamalla useita kilometrejä pitkää serpentiinitietä pitkin. Jykeviksi lujitetuiden muurien sisäpuolelta löytyi runsaasti jyrkkiä mukulakivikatuja, linna, pieni museo, kauppoja, ravintoloita ja hulppeat maisemat.

Valitettavasti näiden näytteille pantujen vuoristokylien alkuperäinen loisto on mielestäni himmentynyt runsaan matkailun vuoksi. Ravintolat vaikuttivat rähjäisiltä, ja kujien varsia reunustavat pienet ateljeet ja putiikit olivat pääosin täynnä rihkamaa.

Kahden päivän kuluttua palasimme tasangolle ja aloimme seurata rota dos vinhosin, eli viinireitin kylttejä. Ne johdattivat meidät ennen pitkää Adega Mayorin viinitarhalle, joka on hypermoderni kokoelma kuutioita ja ulokkeita kukkuloiden keskellä. Saimme opastetun kierroksen kuuluisan portugalilaisarkkitehti Álvaro Sizan nerokkaasti suunnittelemassa rakennuksessa ja maistoimme muutamia tarhan hienoista viineistä.

Seuraavan päivän lounaalla Portugali näytti vihdoin maailmanluokan osaamistaan syömisen ja juomisen suhteen. Tapahtumapaikkana oli Herdade dos Grous, valtava viinitarha ja tila Bejan eteläpuolella. Kaupungista löytyi hotelli ja ravintola, jonka antimia pääsimme maistamaan.

Korkeakattoisesta ruokailutilasta oli näkymä viiniviljelmien ja tekojärven yli. Tilasimme keittiömestarin maistelumenun sekä annoksille sopivat viinit. Aterian aluksi saimme ylellisemmän version perinteisistä alkupaloista. Jokaisen pienen liha-, juusto- ja kasvisannoksen maku oli yksilöllinen kuin ikkunan lasimaalauksen ruudut. Ilmaakin kevyempää piikkihaikeittoa seurasi vasikanlihamedaljonki, jonka viereen oli pyyhkäisty sinappia kahta Niken logoa muistuttavaan muotoon. Medaljongin lisukkeina tarjoiltiin pieniä perunoita ja paahdettuja kikherneitä ja koristeena retiisin versoja.

Herdade dos Grousin suosittelemat viinit alkoivat puhtaasta, herkästä, suulakea huuhtelevasta valkoviinistä ja muuttuivat aterian edetessä yhä syvemmiksi ja vivahteikkaammiksi, päättyen lopulta symbaalien räsähdykseen vuoden 2011 Grous Reserva -punaviinin muodossa. Kokonaisvaikutelma teki ateriasta yhden elämäni hienoimmista kulinaarisista retkistä.

Jälkeenpäin keskustelin 48-vuotiaan Luís Duarten kanssa, joka oli vastuussa juuri nauttimistani upeista viineistä. Hän on Portugalin ainoa viininviljelijä, joka on kahdesti valittu vuoden viininvalmistajaksi. ”Olen ensimmäisiä, jotka opiskelivat viininvalmistusta koulussa ammattimaisesti”, hän kertoo. ”Sen sijaan että olisin työskennellyt Dourossa”, eli Portugalin perinteisellä viinialueella pohjoisemmassa, ”päätin suunnata etelään, unohdettuun Alentejoon. Minulla oli onni päästä alusta asti mukaan, kun viininkulutus kasvoi maailmalla. Ratsastan yhä tuon kasvun siivellä.”

Kun kysyin portugalilaisten ja muunmaalaisten viinien eroista, Duartella oli heti vastaus valmiina. ”Chileläiset ja argentiinalaiset viinit ovat liian makeita”, hän sanoi. ”Espanjasta tulee heti mieleen tempranillo-rypäle. Me emme käytäkään samoja rypäleitä kuin muut. Meillä on 315 eri rypälelajiketta, joista monia ei löydy mistään muualta.” Hän viittasi kohti pöydällämme seisovia laseja. ”Haluatteko sametinpehmeää ja tasapainoista viiniä edulliseen hintaan? Kokeilkaa portugalilaista.”

Lounaan jälkeen kävelimme lähistön viinitarhoissa. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja aurinko paistoi matalalta. Ilmassa leijaili mullan ja vastaleikatun ruohon nostalgisia tuoksuja, ja huomasin muistelevani omaa väliaikaista maanpakoani Italiassa, missä vietin yhteensä kahdeksan vuotta. Alentejosta poikkeava Italia on jo kauan tottunut toimimaan eräänlaisena nähtävyyksien pyhäkkönä, ja sen matkailuaarteet tuntuvat usein kovaksi käsitellyiltä, aivan kuin niiden luona olisi vierailtu niin tiuhaan, että ne ovat hankautuneet sen vuoksi sileiksi.

Mutta Portugalista ja erityisesti Alentejosta sai aivan erilaisen vaikutelman. Lukuun ottamatta vuoristokylien mallikappaleita alue näyttäytyi paikkana, joka on vasta havahtunut näkemään oman merkityksensä maailmassa ja on sen vuoksi yhä eloisa ja virkistävän raikas.

Olimme palaamassa päärakennuksen luo, kun näimme kultaisennoutajan astelevan luoksemme tervehtimään meitä. Koiraa lähestyi navettakissa. Yhteenoton sijaan eläimet koskettivat toisiaan nenällään. ”Tällä seudulla”, Martin sanoi, ”kaikki ovat niin onnellisia, että jopa eri lajeja edustavat viholliset suutelevat ja sopivat riitansa.” Nauroimme ja palasimme autolle.

Lissabonin lentoasemalla halasin vanhaa ystävääni hyvästiksi. Olin helpottunut siitä, kuinka levollisesti hän suhtautui uuteen kotimaahansa. Ulkomailla asumiseen liittyy aina pientä surumielisyyttä, haikeutta, joka saattaa vaivata pois muuttaneita. Se johtuu katkenneista siteistä sukulaisiin, tapoihin ja siihen, mitä runoilija Paul Celan kutsui ”kohtalokkaaksi ainokaiseksi”, eli äidinkieleen.

Martinin kohdalla näitä haittoja lievensivät onnellinen avioliitto, omistautuminen taiteelle ja maa, jonka muinaiset tavat mahdollistivat syventymisen, jota kiihkeä New York ei luultavasti olisi tarjonnut.

Samalla tuo maa oli sattumalta antanut minulle kaksi asiaa: rohkaisevan esimerkin ihmisluonteen sopeutumiskyvystä ajan myötä sekä kiertoajelun mäkisessä, taianomaisessa Alentejossa, jossa koin elämäni parhaita ruoka- ja juomaelämyksiä.