En ollut koskaan aikonut palata Queen Elizabeth -hotelliin Montrealiin, missä John Lennon ja Yoko Ono järjestivät kuuluisan sänkymielenilmauksensa vuonna 1969. Siinä oli ollut jo tarpeeksi, että olin livahtanut hotelliin salaa 16-vuotiaana saadakseni Johnin ja Yokon haastattelun koulutehtävää varten. Kuin ihmeen kautta tulinkin hyvin juttuun Lennoneiden kanssa, ja minua pyydettiin jäämään avustajaksi koko viikon mittaisen session ajaksi. Tosin jouduin pyytämään luvan äidiltäni, ja äiti halusi ehdottomasti ensin jutella puhelimessa Johnin kanssa. Edes John ei uskaltanut uhmata juutalaista äitiä, vaan lupasi, ettei seksiä harrastettaisi eikä huumeita käytettäisi.

Ahkeroin innoissani, koska olin saamastani tilaisuudesta kiitollinen. Autoin hoitamaan viisivuotiasta Kyokoa, joka oli Yokon tytär hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Yhdessä The Beatlesin tiedottajan Derek Taylorin kanssa paimensin sisään ja ulos radio-, televisio-, elokuva- ja lehdistöihmisiä, joita tulvi huoneistoon taukoamatta haastatteluja tekemään. Kun John oli valmis nauhoittamaan Give Peace a Chance -kappaleen, hän pyysi minua kirjoittamaan yhteislauluosuuksien ohjeet valtavalle pahville. Nautin suunnattomasti, kun sankarini tarvitsivat minua.

Tuntui uskomattomalta seurata Lennoneita niin läheltä. John oli onnensa ja menestyksensä kukkuloilla, eikä Beatles ollut vielä virallisesti hajonnut. Lennonit viettivät kuherruskuukauttaan ja rakastivat toisiaan syvästi. Siitä huolimatta John halusi käyttää aikaansa mielenilmaukseen rauhan puolesta ja jopa kannustaa minua tavoittelemaan unelmaani ammattikirjoittajaksi ryhtymisestä.  Kun äitini soitti ja kertoi koulutehtävästä saamani arvosanan, John oli ensimmäisenä minua onnittelemassa.

Viimeisenä päivänä John antoi minulle lahjaksi alkuperäiset, käsin kirjoitetut Give Peace a Chance -kappaleen sanat. Se oli minulle kaikkein kallein aarre, jopa kalliimpi kuin purukumipakkauksista keräämäni Beatles-kuvakokoelma. Sitä olisi ollut vaikea ylittää - miksi siis olisin halunnut palata hotelliin? Olin kuullut jälkeenpäin, että hotelli oli kaupallistanut tapahtuman, ja pelkäsin, että taianomainen tunnelma olisi kadonnut.

Kun hotelli sitten kuitenkin kutsui minut tapahtumapaikalle uudestaan, ajattelin, että olisi loukkaavaa olla menemättä. Sitä paitsi myönnän, että olin utelias. Halusin nähdä tuoreen "Johnin ja Yokon sviitin". Siellä saa nyt yöpyä noin 600 eurolla, ja hintaan kuuluvat myös aamiainen sekä sänkymielenilmauksesta kertova kirja tai cd. Minusta kuulosti uskomattomalta, että vuonna 2009 hotelli tarjosi tapahtuman 40-vuotisjuhlan kunniaksi samaan hintaan jopa samanlaisen valkoisen silkkipyjaman, jollainen Johnilla oli ollut. Lisäksi tarjolla oli vuoden 1969 ruokia.

Tosin täytyy myöntää, että ruoat eivät juuri houkutelleet. Viikon mittaisen session aikana Lennonit elivät pääasiassa appelsiinimehulla ja Krishnaliikkeen tarjoamalla kylmällä luonnonriisillä sekä kaksivärisellä jälkiruokahyytelöllä, joka oli Kyokon lempiherkku. Siksi odotukseni olivat hotelliin tullessani vaatimattomat ja olin varautunut laskemaan leikkiä vuoden 1969 huonepalvelusta.

Kyyninen asenteeni alkoi kuitenkin horjua, kun minua vastaan tuli hotellin pr-vastaava Joanne Papineau. Hän oli varannut huoneiston minun käyttööni, jotta voisin tutustua siihen rauhassa. Lisäksi hän antoi minulle luettavaksi muistiinpanot Johnin ja Yokon tempauksen aikaisista turvatoimista. Yllätyin, koska hotelli ei ollut siihen mennessä tuonut julkisuuteen mitään sänkymielenilmaukseen liittyvää. Aiheen korostaminen ei ollut sopinut hotellin imagoon - onhan se toinen Montrealin hienoimmista hotelleista.

Nyt hotelli halusi kuitenkin tietää, mitä silloin oikeastaan oli tapahtunut, ja koota yhteen rauhanhistorian palapelin palaset.

Tapahtuma-aikaan vuonna 1969 Lennoneita ei toivotettu tervetulleiksi Kanadaan. Maahanmuuttoviranomaiset pidättelivät heitä pitkään Dorvalin lentokentällä, sillä Johnin pääsy Yhdysvaltoihin oli estetty aikaisemman huumetuomion vuoksi. Kun Lennoneiden seurue viimein sai luvan tulla maahan, ihailijoita oli kertynyt paikalle laumoittain ja poliisit halusivat vain päästä kaikista eroon. Lennonit kuljetettiin Dorvalin rajalle, mistä he saivat jatkaa omin neuvoin eteenpäin.

Queen Elizabeth -hotellin turvamerkinnät kertovat, että John ilmoitti heidän saapuvan myöhässä. Hän vakuutti alusta alkaen, että mielenilmauksen aikana ei käytettäisi huumeita eikä alkoholia. Hän halusi julistaa vain rauhaa, ei mitään muuta. Saman vakuutuksen John antoi äidilleni, ja hän oli sanansa mittainen mies.

Koska olin vasta 16-vuotias, en voinut käsittää, miten joku saattoi joutua vaikeuksiin rauhanjulistuksen vuoksi. Mutta lukiessani hotellin turvamerkintöjä 40 vuotta myöhemmin aloin ymmärtää, mistä oli kysymys. Kaikkein ensimmäiseksi Lennonit poistivat huoneistosta 1742 kaikki huonekalut ja maalaukset. Muistin samassa kaikki käytävälle pinotut huonekalut. Siihen aikaan minusta oli ollut vain järkeenkäypää, että Lennonit olivat halunneet raivata tilaa tiedotusvälineille ja Johnin tekemille kylteille ja piirroksille.

John oli tietysti showmies ja halusi sängyn huoneen keskipisteeksi, ja siitä tulikin mielenilmauksen symboli. Hän ei välittänyt sen luomasta voimakkaasta mielikuvasta, sillä hän tiesi, että jos hän aikoi antaa satoja haastatteluja, hänen olonsa olisi miellyttävämpi, jos hän saisi antaa ne makuullaan. Eikä hänellä tullessaan ollut mukanaan kuuluisaksi tullutta valkoista silkkipyjamaa, vaan hän joutui pyytämään hotellia ostamaan niitä hänelle. Eikä Lennoneilla ollut lainkaan rahaa. Hotellissa alettiin hermostua, kun lasku kasvoi kasvamistaan, mutta lopulta kustannukset kattoi Apple, The Beatles -yhtyeen levy-yhtiö.

Kaiken kukkuraksi John oli ripustanut huoneiston ulkoseinälle valtavan banderollin kertoakseen olinpaikkansa - sen perusteella minäkin hänet löysin. Hotellissa ei varmasti taputettu käsiä, kun minun kaltaiseni ihailijat pyrkivät sisälle.

Silloin elettiin kukkaisvallankumouksen aikaa, ja John levitteli mielellään ympärilleen kukkien terälehtiä. Huoneistoon tuotiin taukoamatta kukkia, mutta henkilökunta, joka joutui siivoamaan terälehdet neljästi päivässä, ei ollut niistä yhtä innoissaan kuin John.

Tilanne kärjistyi entisestään. Huoneistossa kävi päivittäin vähintään 150 tiedotusvälineiden edustajaa. Käytäville alkoi muodostua pitkiä jonoja. Hotellivieraat alkoivat valittaa, että "hipit" ahdistelivat heitä käytävillä ja kerjäsivät rahaa. Monet vieraat vaativat, että John pitäisi heittää ulos koko hotellista.

Henkilökunta kosti Johnille: hänen kenkiään ei kiillotettu tai hänen hattuaan ei puhdistettu pyydettäessä. Hän ja Yoko yrittivät korjata tilanteen vuokraamalla lisää huoneita odotustiloiksi. He olivat kuitenkin suorittamassa tärkeää tehtävää: osoittamassa mieltään rauhan puolesta. He panivat peliin rahansa ja maineensa ja saivat puolelleen vaikutusvaltaisia ihmisiä kaikkialta maailmasta.

Ja lopulta heidän suunnitelmansa alkoi toimia. Johnin ja Yokon esimerkin mukaisesti puoli miljoonaa mielenosoittajaa lauloi Give Peace a Chance -kappaletta Washingtonissa rauhankokouksessa myöhemmin samana vuonna. Sänkymielenilmaus nousi keskeiseen rooliin suurten joukkojen mielipiteen muokkaajana ja Vietnamin sodan lyhentäjänä, eli en minä suotta tallentanut terälehtiä kirjaani.

Kun kävin huoneistossa uudestaan, minusta tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Johnista, Yokosta ja sänkymielenilmauksesta näkee tietysti valokuvia kaikkialla, mutta ennen kaikkea elää heidän välittämänsä toivon ja rohkeuden henki.

Hotellissa ollessani näin Lennonit kaikkialla, hymyilemässä minulle ystävällisesti. Eniten minua järkytti makuuhuoneen pieni koko. Ei ihme, että tunteet kävivät kuumina ja pysyviä ystävyyssuhteita solmittiin. Kun sänkymielenilmaus huipentui Give Peace a Chance -kappaleen nauhoitukseen ja läsnä olivat sen ajan kulttuuri-ikonit, kuten psykologi Timothy Leary, muusikko Tommy Smothers ja runoilija Alan Ginsberg, huone oli luovuuden kasvualusta.

Hotellin nykyinen turvallisuuspäällikkö John Williams halusi tietää, miten pääsin livahtamaan turvaverkon ohitse. Kuljin uudestaan kepeät nuoruuteni askeleet palvelusväen hissien ja takaportaikkojen kautta seitsemänteentoista kerrokseen. En voinut kuin ihastella rohkeuttani ja toivoa, että minulla olisi sitä vielä tänäänkin.

Olen hyvilläni, että palasin Queen Elizabeth -hotelliin. En suhtaudu enää epäluuloisesti Sänkymielenilmaus-paketteihin, en muistopyjamiin enkä -aterioihin. Minulle sopii kaikki, mikä muistuttaa meitä Johnin ja Yokon rauhantempauksesta. Totta puhuen minusta tuntuu, että maailma tarvitsisi uuden tempauksen juuri nyt.

Olisitko halukas tempaisemaan?

Gail Renard on palkittu britannialainen kirjoittaja. Hän oli 16-vuotias työntyessään mukaan Lennonien kuuluisaan sänkymielenilmaukseen ja heidän pyytäessään häntä jäämään. Hänen kirjansa Give Me a Chance: My Eight Days with John and Yoko (Walker Books) kertoo eturivinpaikasta, jonka hän sai rokin historiaan.