Tapani Kiminkinen asuu keskellä suomalaista unelmaa: omakotitalossa kaupungin keskustassa – järven rannalla. Haastattelun aikana saarijärveläislääkärin puhelimeen kilahtaa tekstiviesti hänen Radio Keski-Suomessa lähetettävän Maalaislääkäri -ohjelmansa kuuntelijalta: ”Kivut lähtevät pelkästä äänen kuulemisesta.” Viestissä kiteytyvät Kiminkisen työn hedelmät: lääkärin työssä on kyse kohtaamisesta. ”Lääkärin olisi kyettävä luomaan paranemisen ilmapiiri”, Kiminkinen sanoo.

Tavallisen ihmisen terveysasiaa ajava Tapani Kiminkinen vaikuttaa ihmiseltä, joka on pudonnut pienenä taikajuomapataan: tekemisen voimaa piisaa. Kiminkisen perheeseen kuuluvat hoivakodin sairaanhoitajaesimiehenä toimiva vaimo Ulla ja kolme aikuista tytärtä. Ja tietenkin kääpiösnautseri Jere, joka vie talon isäntää lenkille. Kiminkinen onkin lenkkeillyt paljon ja juossut useita maratoneja, mutta nyt nivelreuma on pakottanut hiljentämään tahtia. Työtahdissa se ei kuitenkaan näy.

Kiminkinen työskentelee lääkärinä Saarijärven terveyskeskuksessa, puhuu radiossa ja televisiossa, pitää satakunta luentoa tai muuta esitystä vuodessa ja kirjoittaa lisäksi kolumneja ja kirjoja. Miten ihmeessä yksi mies jaksaa tehdä niin paljon? ”Noo, kyllähän sitä välillä väsyy, mutta jos tykkää siitä mitä tekee, niin ei sitä niin stressaa”, hän sanoo. Palo tekemiseen on kova ja sanoma niin kirkas, ettei hän osaisi muulla tavalla elää.

TÄLLAINEN TAVALLINEN

Kun maalaislääkäri Kiminkinen ilmestyi viime talvena kuvaruutuihin Yleisradion TV 1:n ohjelmassa Tohtori Kiminkinen, katsojat ottivat kursailematta ja inhimillisesti asioista puhuvan lääkärin heti omakseen. Ohjelmassa kuvataan hänen työtään terveyskeskuslääkärinä, ja samalla katsojat saavat mutkatonta, hauskaan pakettiin käärittyä terveysvalistusta.

Televisioon hänen keksittiin, kun hänen toinen kirjansa oli juuri julkaistu ja hän muistutti Ilta-Sanomien jutussa, että muniaan ei pidä hautoa. ”Ja tottahan se on”, hän sanoo. ”Vaikka puhun terveysasioista kansankielellä, kaiken takana on totinen asia eikä mikään pelleily.”

Vaikka terveys on tärkeä asia, siitä puhutaan harvoin innostavasti. Kiminkisen kaltaiselle on tilaa ja tilausta. Myös oma ammattikunta on antanut hänen työlleen tunnustusta. Kiminkinen on ylpeä Lääkäriseura Duodecimin hänelle myöntämästä Konrad ReijoWaaran palkinnosta. ”Ja Duodecimin lehteen kelpaa nykyään kansankielinen tekstini”, hän sanoo.

Maalaislääkäri Kiminkisen kaltainen hahmo tuntuukin hämmentävältä: hän on ihmiseltä ihmiselle luontevasti puhuva ja välittävä lääkäri. Herää kysymys, miksi hän on niin harvinainen lajissaan. ”Aikamme on kasvotonta ja asioita tehdään yhä enemmän koneiden kautta. Ohjelmassani näytetään oikeaa vuorovaikutusta ja asioista puhutaan suoraan”, hän sanoo.

Ohjelman uusia jaksoja kuvattiin kesän ja syksyn aikana. Ohjelmaan on löytynyt mukavasti potilaita, vaikka se on välillä vaatinut hieman suostuttelua. ”Ainahan ne aloittavat puolustelemalla, että ei kun minä olen vain tällainen tavallinen. Mutta eihän ohjelma olisi mitään ilman tavallisia, valovoimaisia ihmisiä”, Kiminkinen sanoo.

UJOSESTA MAALAISLÄÄKÄRIKSI

Pylkönmäeltä kotoisin oleva maalaispoika haaveili kouluaikoinaan lääkärin työstä, mutta ei tohtinut lausua ajatusta ääneen. ”Olin hyvin arka ja syrjäänvetäytyvä”, hän muistelee. Lapsuuden olot olivat köyhät, kotona oli hevonen ja muutama lehmä, töitä tehtiin ankarasti. Kun Kiminkinen oli yksivuotias, hänen isänsä sairastui polioon. Pikku Tapani jäi perheen ainoaksi lapseksi. Hänen äitinsä, maatalon emäntä, istutti poikaansa kiinnostuksen runouteen ja kirjoittamiseen.

Kun Pylkönmäelle perustettiin kunnallinen keskikoulu vuonna 1963, maatalon pojan tie kohti lääkäriksi lukemista avautui. Hän opiskeli Helsingissä, jonne tuli mukaan lukioaikainen rakastettu, sairaanhoitajaksi Jyväskylässä opiskellut Ulla. Pariskunnan toinen tytär teki tuloaan, kun Kiminkiset muuttivat takaisin Saarijärvelle heti Tapanin valmistuttua.

Vaikka juuri terveyskeskuslääkärin työ Saarijärvellä on Kiminkisen unelmatyö, alku oli rankka. ”Päivystyksiä oli jumalattomasti. Eihän sitä silloin nuorena tiennyt mistään mitään. Sellaista oman identiteetin etsimistä se oli. Ujonen olin, kun valmistuin”, hän muistelee.

Maalaislääkäri-nimityksen keksi vaimo yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun mies oli lähdössä lääkäreiden koulutustilaisuuteen luennoimaan. ”Kiminkinen mietti, miten hän pärjäisi, kun hän oli niin nuori ja vain terveyskeskuslääkäri”, Ulla Kiminkinen sanoo. Samoihin aikoihin televisiosta tuli Vuoristolääkäri -sarja, jonka innoittamana vaimo keksi maalaislääkäri-tittelin. Sen Ulla kirjaili myös puseroon, joka yllään Kiminkinen koulutustilaisuudessa esiintyi.

KULTTUURIN VIESTINVIEJÄ

Merkittäväksi identiteetin rakentajaksi Kiminkisen elämään ehätti toinen saarijärveläinen, näyttelijä Tarmo Manni. Kiminkinen oli mukana järjestämässä 1990-luvun alussa Kiimasen Savu -kuntoiluseuran vuotuista kesätapahtumaa. ”Tapahtumaan keksittiin muurinpata, johon tarvittiin joku kylpemään”, Kiminkinen muistelee. Kylpymaskotiksi suostuneella Mannilla oli yllään alushousut ja raparperinlehti. Kiminkinen näyttää suurta, kehystettyä mustavalkokuvaa, jossa autuaasti hymyilevä Manni kylpee padassa kukkaseppele päässään.

”Hänhän oli valloittava persoona, ja jonkinlainen esikuva minulle”, Kiminkinen sanoo. Manni avasi Kiminkiselle ovia paitsi kulttuuriseurapiireihin, myös kaikenkirjavan erilaisuuden hyväksymiseen. ”Opin häneltä rohkeutta olla oma itseni, ja sitä että sen minkä tekee, tekee hyvin.”

Kulttuuripiirien tunteminen on auttanut Kiminkistä myös kulttuuri- ja terveysaiheisten tapahtumien järjestämisessä Saarijärvellä. Parinkymmenen vuoden ajan hän on ollut organisoimassa pienelle paikkakunnalle muun muassa Paavon terveystalkoita ja suurta Kirmot-festivaalia, jossa on kuultu niin klassista musiikkia kuin rockia. Kiminkinen pudottelee tapahtumassa esiintyneitä huippunimiä niin ettei perässä meinaa pysyä: Jari Sillanpää, Lenni-Kalle Taipale, Soile Isokoski, Maija Vilkkumaa, Riku Niemi...

Hän miettii, kuinka kirkon- ja lainmiehet ennen vanhaan toimivat kotipitäjissään eloa tuovan kulttuurin viestinviejinä. Kun huomautan, että sellainenhan hän on itsekin, hän katsoo äkkiä hölmistyneenä ja toteaa nöyrällä äänellä: ”Sitä ainakin yritän olla.”

PERSOONA PELIIN

Kiminkinen uskoo, että lääkärin työssä tärkeintä on hyvien potilassuhteiden luominen. Häntä vaivaa se, miten asiat menevät vinoon jo lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeista alkaen. Vaikka sairaanhoitajakoulutuksen pääsykokeisiin kuuluu usein psykologinen testi, lääkäriksi haluaville sitä ei tehdä. ”Sisäänpääsyhän on kiinni vain persnahan paksuudesta ja fysiikan ja kemian tehtävistä”, hän puuskahtaa.

Kun Kiminkinen on käynyt luennoimassa lääketieteellisessä, hän on aloittanut tilaisuuden sanomalla: ”Jos täällä on liituraitapukuisia attaseasalkkuihmisiä, jotka luulevat tulleensa tekemään bisnestä, ovi on tuossa.” Tärkeilevät kukkopojat pitäisi hänen mielestään karsia jo alkumetreillä.

Hän peräänkuuluttaakin lääkärin työhön lisää luovuutta. ”Vuorovaikutus on lääkärin työssä kaikkein tärkeintä. Se on omalla persoonalla tehtävää työtä. Ihmisiä ei voi bluffata lääkärinleiman pituudella”, hän sanoo. Hän pitää lääketieteellisen koulutuksen ongelmana erityisesti sitä, ettei opiskelijoille opeteta riittävästi terveyden markkinoimista.

Mitään uusia ilmiöitä eivät maalaislääkärin kieli ja tyyli ole: hän sanoo olleensa aina samanlainen. Hän on puhunut työssään kansankieltä siitä lähtien kun hän aloitti työnsä Saarijärven terveyskeskuslääkärinä vuonna 1980.

LONKKATAIKURI

Maalaislääkäri pitää puhelintaan potilaita varten päällä koko ajan. Hän unelmoi kunnanlääkärijärjestelmästä, jossa lääkäri tekisi paljon kotikäyntejä. Epäinhimilliset jättipäivystyspisteet hirvittävät.

Suomalaisten suurimpana terveysuhkana hän pitää läskiä. ”Ollaan opittu, että se ei ole vain passiivinen energiavarasto, vaan siinä on käynnissä paljon aineenvaihduntaa. Nyt Suomessakin on jo vaikeasti lihavia, ja metabolinen oireyhtymä sekä kakkostyypin diabetes ovat suuri ongelma”, hän sanoo.

Lisäksi kansa jakautuu koko ajan syvemmin kahtia. Vaikka esimerkiksi alkoholinkäyttö on suuri ongelma kaikissa sosiaaliryhmissä, suurimmat haitat siitä koituvat alemmissa sosiaaliryhmissä. Kiminkinen uskoo, että sotakokemukset vaikuttavat suomalaisissa edelleen ja näyttäytyvät myös sairauksina. ”Rakkaudettomuus ja rakkauden vastakohta häpeä ovat syvällä suomalaisissa. Hyväksytyksi tulemisen puute näkyy ja tuntuu”, hän sanoo.

Kouluampumisten jälkeen häntä on huolestuttanut entistä enemmän lasten henkinen tila ja turvaverkon puuttuminen. ”Lapsille tulisi välittää viestiä siitä, että heidät hyväksytään. Jokainen katsokoon omaa käyttäytymistään, sitä miten vaikuttaa ympäristöönsä.”

Työssään Kiminkinen kokee onnistuneensa parhaiten silloin, kun diagnoosi on oikea. Ja silloin, kun on vetänyt lonkan paikoilleen: se on vaikeaa, mutta hänen bravuurinsa. ”Siinä kun on isäntä vähän ottanut viskiä, käynyt suihkussa ja kaatunut lattialla, niin sitten soitetaan Kiminkinen paikalle.”

Iso, herkistävä tapahtuma maalaislääkäri Kiminkiselle on aina kuolevan syöpäpotilaan saattaminen rajan taakse. Puhelias Kiminkinen hiljenee hetkeksi ennen kuin sanoo: ”Ne ovat kauniita tilaisuuksia. Päivystävä pappi ehkä soitetaan paikalle ehtoollista antamaan, läheiset ovat koolla.”

Vaikka kuolema on ammatissa läsnä, Kiminkinen sanoo, ettei ole sitä koskaan pelännyt. Mutta vaikkei se pelota, järkyttää se silti edelleen. Kuoleman näkemiseen ei totu. Karmeimpia ovat kätkytkuolemat ja pikkulasten hukkuminen. ”Kyllähän sitä jokaisessa kuolemassa kuolee aina vähän itsekin.” Lääkäri on huomannut sen myös vastaanotollaan: terveystarkastukset lisääntyvät aina sen jälkeen kun joku paikkakunnalla on lähtenyt hieman ennen aikaansa.

Kysyn Kiminkiseltä, miten hän suhtautuu omaan kuolevaisuuteensa. Maalaislääkäri katsoo mietteliäänä eteensä ja pysähtyy hakemaan ajatusta. Hänen silmissään välähtää hiukan. ”Puita pitää istuttaa, ei se sen kummempaa.”

Kiminkisen neljäs kirja, jossa hän kirjoittaa sytyttämisestä ja sammuttamisesta, ilmestyy tammikuussa.

-- Artikkeli on julkaistu Valitut Palat -lehdessä 11/2009.